Kaikki kuntoon

Zambian reissun jälkeen on palattu sorvin ääreen Tumainilla. Tai pikemminkin kolvin ääreen. Hahaha. Ross huomauttelee jatkuvasti, kuinka lahjakas riimittelijä olen (“You’re like Byron, or Keats”) ja alan nyt itsekin huomata, kuinka totta se on.

Asiaan. Kuviot Tumainilla on taas kerran vedetty uusiksi. Täällä on parhaillaan käymässä Helsingin Metropolian radiotekniikan opettaja Jukka Laaksonen, joka opettaa journalismin opiskelijoille teoriaa ja käytäntöä ääneen ja äänitykseen liittyen. Mukava mies, ja tuntuu tietävän radioteknisistä asioista suurinpiirtein kaiken. Ja mitä moni Tansaniaan opetushommiin saapuva huomaa, huomasi Jukkakin, että työmaata riittäisi pidemmäksikin aikaa.

Jukka opettaa journalismin opiskelijoita

Miehen ammattitaitoisella opastuksella ollaan nyt sitten pistelty yliopiston radiostudiota lähetyskuntoon. Eli ollaan etsitty piuhoja, liittimiä sun muuta kaupungilta, juoteltu niistä toimivia ratkaisuja ja latailtu studion koneeseen järkevää softaa. Otettiin myös käyttöön studiosta löytynyt Shortcut 360 –äänitys– ja editointilaite, jollaisia käytettiin laajalti vielä kymmenen vuotta sitten ja opeteltiin käyttämään sitä. Kaikenkaikkiaan paljon on tullut opittua uutta radiotekniikasta ja laitteista.

Mielenkiintoisia ratkaisuja: Sementilla korjattu plugi. Ei toiminut.

Mun ja Juhon editointiopetukset on siis jääneet vähäksi aikaa taka-alalle. Editoinnin opetus on vaikeaa, kun ei ole aikaa, eikä kunnollista, editointia varten varattua tilaa. Todettiin, että parempi tehdä sitä, mistä on eniten hyötyä, eli autettu Jukkaa parhaamme mukaan. Yliopisto kun suunnittelee tosissaan lähettävänsä omaa opiskelijaradio-ohjelmaansa vielä tämän vuoden puolella. Saa nähdä, millä aikataululla hanke tulee loppujen lopuksi edistymään.

Jukka opastaa ja Juho ja Sunna kolvaavat

Valmista

Juhon journalisti-ilme

Nyt urakka alkaa kuitenkin olla valmis. Studio on kuin uusi, laitteet pelittää ja rahkeet oikeaan opiskelijaradion toimittamiseen alkaa olla kasassa. Enää sisältö puuttuu, hahaha. Nyt opiskelijoilla on laitteet, eli Zoomit, haastatteluja varten ja lähetyskelpoinen radiostudio. Kelvollinen editointitila vielä puuttuu välistä. Siihen päätynee ratkaisuksi yliopiston newsroomin kaksi konetta, videostudion yksi kone ja itse radiostudion kone. Eli yhteensä neljä editointiasemaa. Pitäisi riittää, kun vuoroista sovitaan. Lienee paras ratkaisu ennen kaikkea siksi, koska edellämainittuihin tilohin journalismin opiskelijoilla on edes jonkinlainen pääsy. Tietokoneluokka, jossa ollaan pidetty editointiopetusta, on aina lukossa, ellei se ole varattu. Opiskelijoilla ei ole valtuuksia avaimiin ja ei me Juhon kanssa voida siellä aina heilua. Lukitut ovet onkin yksi koulun pahimpia pullonkauloja, kun yrittää puuhailla jotain järkevää. Avaimia on huoneeseen kuin huoneeseen aina yksi kappale, ja aina ei ole tietoa, että missä ne avaimet parhaillaan kulkee. Arvostus Diakin kaikenavaavia lätkiä kohtaan on noussut kummasti.

Käytiin tänään journalismin opiskelijoiden kanssa paikallisen radioaseman, Country -FM:n, studiossa. Ero kaupungin suurimpaan asemaan, Ebony FM:ään, on huomattava. Ebonyssä on macit, audio techinican mikit ja kaikki muu laitteisto vimpan päälle. Countryssä vedetään vaatimattomammalla kalustolla, mut asenteella tottakai. Paikallisilla juontajilla tuntuu supliikkipuoli olevan hyvin hanskassa. Paikassa oli myös sähkökitara, jota Juho tietenkin alkoi heti rämpyttelemään. Sekunnin päästä aseman porukka jo haeskeli piuhoja, jotta saataisiin äänitettyä Juhon soittelua jinkuksi. Eli Juhon näppäilyä voi nyt sitten kuulla Iringassa radiosta. Aika hauskaa.

Juho vinguttaa bluesia

Countryn studiossa tuli hauska ylläri, eli juontajat otti opiskelijat mukaan lähetykseen. Kyselivät sitten minulta kaikenlaista swahiliksi, johon osasin änkytellä lähinnä “ninasema kiswahili kidogo kidogo”, eli en nyt oikeasti ymmärrä, mitä kyselette ja voisitteko kääntää amerikaksi? Jotain läppää taisi tulla eetteriin mun ulkonäöstä. Ainakin kaikilla oli taas hauskaa mun kustannuksella.

Journalismin opiskelijat Country FM:lla

Ensi viikko meneekin sitten siinä, kun pidetään joka oppilaalle käytännön koe radiostudion laitteiden hallitsemisesta. Ja käytetään kaikki mahdolliset paikat editointiopetuksien jatkamiseen.

Tajusin tänään, että seuraava viikko on käytännössä viimeinen Iringassa. Kamala paniikki. Puuhaa olisi kuukausiksi ja aika loppuu kesken. Olisi mielenkiintoista tosiaan jäädä paikan päälle seuraamaan Tumainin oman radioaseman, Hope FM:n käynnistymistä. Voitaisiin olla apuna radiotoimituksessa, ideoida radiojuttuja, tehdä jinkkuja ja kaikkea muuta mahdollista. Innostusta varmasti riittäisi opiskelijoiden puolelta. Nyt tuntuu, että ollaan vasta pääsemässä alkuun. Mietityttää myös, miltä studio näyttää vuoden päästä ja mitä siellä silloin tapahtuu.

Zambiaan ja takaisin

Jiihaa. Blogin superpäivitys, eli paljon juttua kaikista asioista, mitä mieleen tulee. Parissa viikossa on tapahtunut taas paljon, joten minkäänlaista järjestystä, tahi muotoa ei nyt jaksa miettiä.

Käytiin Juhon kanssa Kabwessa, Zambiassa, Juhon kavereita moikkaamassa. Juho asui siellä kuusi vuotta sitten puolen vuoden ajan tekemässä kehitysaputyötä, eli toisinsanoen nössöili ja pelasti maailmaa.

Juho kuusi vuotta sitten (vasemmalla)

Itse matka Zabiaan oli yksinkertaisesti sanottuna elämäni pahin bussimatka. Juhon toisiksi pahin, sen pahin tais olla joku fiasko Etelä-Afrikassa. Meidän reissu alko niin, että bussi oli aluksi puolisentoista tuntia myöhässä. Hypättiin sit lopulta johonkin kiesiin, mikä ei tainnut olla ihan se mihin liput ostettiin, mutta ei sillä täällä ole niin väliä. Kun päästiin rajalle, se olikin sitten ylläripylläri jo kiinni. Eli yö Tunduman viehättävässä rajakaupungissa. Karmea läävä. Kuskit, lipunmyyjät, sun muut “asiakaspalvelijat” liukeni jäljettömiin heti bussin pysähdyttyä. Mietittiin siinä sitten, että missäköhän vietetään yö, milloin se bussi lähtee aamulla, mistä se lähtee ja missä ilmansuunnassa se raja ylipäänsä on. Oltiin siis taas kerran hieman pallo hukassa,. Onneksi löydettiin mukava Zambialainen heppu, joka näytti halvan majapaikan, mukavan ravintolan, ja kertoi meille mitä, mistä ja milloin. Kysyvä ei tieltä eksy. Ni.

Aamulla rajan yli, leimat passeihin, viisumit Zambiaan ja rahat shillingeistä kwatsoihin. Toimistoissa ei ollut lainata kynää. Sit bussia etsimään. Se löyty, mutta lähti liikenteeseen vasta kuudelta illalla. Lisäksi bussi lastattiin ihmisten lisäksi aivan täyteen kaikkea muuta tuottoisaa, kuten jauhosäkkejä ja säiliöitä. Keskellä yötä kaikki matkustajat pihalle, kun bussi on sitten yllätys yllätys ylikuormitettu ja poliisille pitää maksaa vähän lahjuksia. Mutta pientä kusitaukoa ei mitenkään ehdi pitää kun on NIIN kiire. Oltiin siis aika lähellä sikoja karjavaunussa. Reissuun meni puolitoista vuorokautta. Mut päästiin perille ehjinä. Kai se on aina tärkeintä.

Näkemykseni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta rajoittuu nyt käytännössä kahteen kaupunkiin. Tansaniassa Iringaan ja Zambiassa Kabween. Tyhmää vertailla maita näin vähäisellä kokemuksella, mutta vertaillaanpa kuitenkin.

Kabwe on Iringaa hippusen suurempi. Arviolta 200 000 ihmistä. Mutta kaupunkina täysin erilainen. Kabwe oli yllättävän siisti ja roskaton. Tiet oli isompia ja suorempia, kuin Iringassa. Kaupat oli isompia myös, sieltä löytyy jopa ihan oikea supermarketti! Iso! Oli outo olo katsella ihanista kulutushyödykkeistä notkuvia hyllyjä, kuunnella kaiuttimista soivia joululauluja ja maksaa ostoksensa ihan oikealla kassalla. Ja kuititkin saatiin ostoksista! Iringassa kaupat on enimmäkseen tiiviisti yhteen kyhättyjä kojuja ja aika pieniä kaikki. Ei niissä mitään vikaa tietenkään, mutta vaihtelu virkistää.

Järkyttävän suuri ostoskeskus

Muita eroja. Olutpullot on Zambiassa pienempiä, mutta joka kerta ihanan kylmiä. Siellä ei tunnuta arvostavan bia motoa, lämmintä bisseä, toisin kuin Tansaniassa moni tekee. Tansaniassa olut on tosin hiukan halvempaa. Aika fifty-fifty –tilanne, siis. Molemmista maista löytyy kuitenkin erittäin juomakelpoista lageria, mikä on ollut lievä positiivinen yllätys. Kyllä Serengeti, Ndovu, Mosi, Vindhoek, Castle ja Kilimanjaro kaikki tunturiporojen raikkauden pesee.

Kylmää mosia

Yksi merkittävä ero maiden välillä on se, että Tansaniassa jengin yhteinen kieli on Swahili, kun Zambiassa se on englanti. Käytännön eläminen on siis reilusti simppelimpää kun lähestulkoon kaikkien kanssa voi keskustella ihan normaalisti. Ikävämpää Kabwessa oli häslinki. Jengi tulee häiritsemään mzungua paljon enemmän, pummimaan rahaa ja röökejä, tai sitten kysymään työtä, eli pummimaan rahaa. Iringassa tottui olemaan täysin rauhassa, joten Kabwessa tuli välillä vähän Intia-fiilis.

Yllätti kuitenkin kaikenkaikkiaan, miten vauraan oloista Kabwessa oli. Onhan sielläkin myös sitä hämärämpää slummialuetta, mutta kuvittelin paikkaa Iringaa rupuisemmaksi. Zambian talous on viimeaikoina noussut kohisten, mutta kai se maana on edelleen Tansaniaa köyhempi. Tai mistä sitä tietää, miten noita nyt järkevästi voi kukaan mittailla. Juho tosin sanoi, että paikka on kuudessa vuodessa muuttunut täysin. Se ei bussista ulos hypätessä ollut tunnistaa paikkaa entisekseen. Talot on paremmassa kunnossa ja asvalttia on läimitty joka tielle, kuulemma. Juho oli tyytyväinen näkemäänsä, koska se tietty pelkäs paikan menneen täysin rempalleen sen poissaollessa.

Toinen asia, mistä Juho oli erityisen iloinen, oli löytää sen zambialaiset kaverit hengissä ja hyvinvoivina. Hengailtiin enimmäkseen Juhon entisen projektipäällikön, Mwapen, ja sen tyttöystävän Lilyn kanssa. Rentoja ihmisiä ja oli hauskaa. Juho näytteli sen vanhoja mestoja, eli pyörittiin enimmäkseen baareissa. Kabwesta löytyy muun muassa ihan oikea irkkubaari jai iso ulkoilmayökerho Big Bites. Crab dancea siis kehiin jälleen kerran ja kotiin aamuyöstä.

Juho ja Lily

Mwape juo chibukua, paikallista kiljua

Mun osalta hauska ei tosin kestänyt kovin kauaa. Kaksi kuukautta Afrikassa ja onnistuin vihdoinkin saamaan sen ripulin. Paha vaan, että keskellä Zambian reissua. Kuumehoureissa onnistuin myös hukkaamaan lompakon. Putos maahan jossain kohtaa matkalla kaupasta hostellihuoneeseen, eli 30 metrin matkalla. On sujunu kaikki niin oudon hyvin tähän mennessä, että kai se oli ihan odotettavaa. Mutta onni onnettomuudessa: Kuka sen lompakon olikaan löytänyt, palautti sen päivää myöhemmin majatalon vessaan. Eli kortti ja avaimet säily, vaan rahat hävis. Mukavaa, kun on rehellisiä varkaita. Pelotti kuitenkin vähän kun piti lähteä takas Iringaan päin. Vuorokausi bussissa mahataudissa. Ilman vessaa. Juhon kaveri Wicky onneksi näytti Kabwessa, mistä saa hyvää lääkettä. Lääke toimi ja säilyin kotimatkasta henkisesti ehjänä. Juho tuli Iringaan muutamaa päivää myöhemmin, se halus tietty verestää Zambian muistoja hartaammin, ku kerta sai mahdollisuuden käydä siellä. Mut mä palasin tunnollisena poikana yliopistolle työn ääreen. Aika uuvuttava reissu kaiken kaikkiaan. Jotenkin mukava palata Iringaan. Paikka on tuttu ja kotoisa.

Väliaikapäivittelyä

Suhde Rositaan, polkupyörääni, syvenee entisestään. Se on suurinpiirtein ainoa asia mihin luotan täällä, kun muut asiat ja esineet enimmäkseen ei toimi, toimii huonosti, tai hajoilee. Se on viiden kilometrin matkoilla myös dalla dallaa nopeampi ja satulasta käsin on kiva katsella maisemia. Harmittaa jo nyt, kun pitää luopua siitä reilun kuukauden päästä. Eräs tyyppi lupasi maksaa fillarista lakin verran, eli 100,000 shillinkiä, kun lähden pois. Ostin pelin hintaan 130,000, eli hirveästi ei takkiin tule kolmen kuukauden pyöräilystä. Mutta ikävä tulee. Suomessa ei taida olla varaa ihan yhtä hyvään pyörään.

Opetukset on sujuneet mukiinmenevästi. Käytännön asiat aiheuttaa hankaluuksia. Radiojuttujen työstäminen on aika riippuvaista sähköstä ja tietokoneista ja ne ei aina toimi ihan parhaalla tavalla. Ja ryhmä on iso editointiopetukseen. Mutta tehdään mitä ehditään. Varmaan jaetaan porukka ryhmiin tulevaisuudessa ja edetään niiden kanssa vuorotellen.

Muutaman tunnin päästä lähtö Kabween, Zambiaan Juhon tuttuja moikkaamaan. Toivottavasti ne tietää, että me ollaan tulossa. Ihan kiva päästä pois Iringasta vaihteeksi.

Opiskelua ja opettamista

Radiokurssi on nyt polkaistu käyntiin ja ihan mukavasti se näin alkuun tuntuu sujuvan. Ensimmäisillä oppitunneilla ollaan tutustutettu oppilaat radiostudion ihmeisiin, luennoitu hyvän äänenlaadun nauhoittamisesta ja sen tärkeydestä, sekä opetettu kurssilaiset käyttämään Zoom H2 –nauhureita. Nämä Peik Johanssonin tuomat neljä laitetta ovat kyllä taivaan lahja. Ollaan mietitty, että mitä ihmettä me tällä kurssilla tehtäis ilman niitä. Olisi ollut hieman vaikeaa opettaa 24:lle oppilaalle radiotyötä parilla pro minidisk –nauhurilla, joihin ei ainakaan heti löydetty akkuja. Zoomit nauhoittaa suoraan SD-kortille ja erillisiä mikkejä ei tarvita. Sisäänrakennetut mikit nauhoittaa ensiluokkaista ääntä ja laitteitta on vielä äärimmäisen helppo käyttää. Mutta se radionörtteilystä. Hyvä masiina. Eli kiitos, Peik.

Tumainin opiskelijoita radiostudiolla

Tunneilla Juho vitsailee ja mä yritän kovasti luoda vaikutelmaa jämptistä ja viileästä radiogurusta. Opettaminen on hauskaa ja oppilaat tuntuvan pitävän mun ja Juhon sessioista. Tumainilla kaikki luennot on melko teoriapohjaisia, joten tällainen käytännön puuhastelu on varmasti tervetullutta vaihtelua. Ja luokassa on innostusta ja hyviä tyyppejä. Ensi viikolla siirrytään editoinnin mystiseen maailmaan. Nyt pitäisi saada hommattua cool edit pro -ohjelmat Tumainin tietokonelabraan. Radiostudion yksi ohjelma ei ihan taida riittää koko luokalle.

Omien luentojen lisäksi me istutaan muilla luennoilla oppilaiden roolissa. Kursseiksi ollaan valittu kaikkea mielenkiintoisen kuuloista. Muun muassa sosiaalipsykologiaa, yhteisökehitystä, Saharan eteläpuolisen Afrikan taloudellista ja poliittista maantiedettä, sekä kuvajournalismia. Opiskelu täällä ei ole ihan simppeliä. Luokat ovat oppilasmäärältään suuria ja iso osa tehtävistä tehdään järkyttävän suurissa 12 hengen ryhmissä. Vaikea siinä yhdessä sitten pähkäillä 2000 sanan esitelmää ja sovitella aikatauluja keskenään.

Suurin osa ajasta tuhraantuu kuitenkin käytännön juttuihin. Ollaan arviolta kymmenen kertaa ilmaannuttu luennolle, joka on peruttu tai siirretty jostain syystä. Luokat vaihtelee jatkuvasti ja on vähän vaikea pysyä perässä, kun infoa siirroista ei kuulu. Joskus opettaja on kipeä, tai ei jostain muusta syystä ilmaannu paikalle. Yleensä tunnit alkaa myöhässä. Ihmetellään kovasti, miten nää paikalliset opiskelijat nielee saamansa kohtelun. Ne kuitenkin maksaa ihan kivasti shillinkejä opiskeluistaan. Tullaan aamulla koululle ja opettaja ei viitsi pitää luentoa, kun sillä on vähän krapula. Uskomatonta... Näin ollen täytyykin ihailla opiskelijoiden asennetta koulunkäyntiin. Jotkut ottaa homman aika tosissaan. Korkeaa koulutusta katsotaan täällä varmana avaimena menestykseen. Tunneilla istutaan hipihiljaa ja opettajia kunnioitetaan ehkä vähän liikaakin. Oppilaasta, joka vähän juopottelee, saatetaan sanoa, ettei hän opiskele “vakavissaan”. Eipä täällä mahdollisuuksia kovin monella olisikaan baareissa riekkumiseen. Kallista touhua. Taas saa todeta, kuinka pumpulista opiskelijaelämä on Suomessa.

Juho opiskelee

Luennoilla meidän täytyy keskittyä ankarasti, että ymmärretään mistä puhutaan. Kuuntelemista vaikeuttavat suuret, kaikuvat luentosalit, opettajan äänen peittävät tuulettimet, mutta myös luennolla käytetyn kielen vaihtelu tansanialaisella aksentilla varustetun englannin ja swahilin välillä. Tansaniassa koulut kaydään secondary schoolista (suurin piirtein lukio) lähtien englanniksi, mikä omaan silmään tuntuu koko ajan suuremmalta rasitteelta maan koulutuksen kannalta. Kielitaso vaihtelee suuresti. Opettajat käyttävät enimmäkseen englantia, mutta vaihtavat aina silloin tällöin swahiliin, todennäköisesti sanoakseen pointtinsa nasevammin. Swahilin aiheuttama reaktio oppilaissa on huomattava. Keskusteluun tulee eloa, naurua ja intohimoa kun opiskelijat voivat ilmaista itseään omalla kielellään. Hyvää englantia pidetään kuitenkin merkkinä koulutuksesta ja se usein tasoittaa tien hyväpalkkaisiin töihin. Vaikea maa...

Eilen oli Simba Wapolen treenit. Nyt kasassa on 6-7 biisiä. Eilen kehitettiin aivan timantti kappale. Sen nimeksi taitaa tulla You sexy thing. Andrew ja Steve tekee kaikki sanoitukset, joten kaikki meidän biisit kertoo mimmeistä. Nauretaan Juhon kanssa välillä ihan kippurassa, kun matsku on niin...röyhkeää. Sunnuntaina on ehkä keikka, jipii!

Täällä taas

Eipäs olekaan pitkään aikaan tullut päiviteltyä blogia. No nyt sitten vahinko takaisin ja pitkä vuodatus.

Syy nihkeilyyn on yksinkertaisesti ajanpuute. Me ollaan oltu toista viikkoa aivan älyttömän kiireisiä, uskokaa tai älkää.

Viime päivityksen jälkeen on tullut muun muassa sairasteltua. Meidän oireina oli heikotusta, voimattomuuden tunnetta, pientä huimausta ja outo raudan maku suussa. Me siis sairastuttiin molemmat, ensin Juho ja sitten mä. Mentiin vuorollamme rivakasti malariatestiin paikalliselle klinikalle. Verta lastulle ja parin tunnin venailun jälkeen diagnoosi oli selvillä: ”You have malaria”, sanoi lääkärisetä. Kiitos, lariam. Juhon verestä löytyi kuulemma kolmea erilaista loisiotyyppiä. Ihme elvistelijä... Lääkäri oli muuten opiskellut Kuopiossa 80-luvulla. Outoa. Suomi näkyy jollain tavalla täällä Iringassa yllättävän usein.

Malaria on täällä kuulemma kuitenkin melko yleinen diagnoosi vähän kaikenlaisiin vaivoihin. Oli se sitten mitä tahansa, halvat lääkkeet mitä ostettiin klinikalta toimi aika tehokkaasti ja olo oli jo parin päivän jälkeen bueno. Eli se siitä. Toivottavasti lopullisesti.

Pääsyy meidän kiireisiin on kuitenkin eräs kurssi, johon saatiin lupa osallistua Tumainilla. Kurssin nimi on ICT for community development. Eli pohdintoa siitä, miten informaatioteknologiaa voisi hyödyllisesti soveltaa yhteisökehitysprojekteissa. Aivan uutta juttua ainakin mulle, mutta erittäin, erittäin mielenkiintoista. Kurssi on Tumainin ja Joensuun yliopiston järkkäämä ja sinne osallistui opiskelijoita ympäri maailmaa. Porukkaa oli Tansaniasta, Suomesta, Etelä-Afrikasta, Nepalista, Ugandasta, Espanjasta, Kongosta, Ruandasta ja Puolasta. Kansainvälistä.

Lyhyesti sanottuna kurssi on ollut mahtava kokemus. Joka toinen päivä eri luennoitsijoiden luentoja ja joka toinen päivä reissu, yleensä maalaisseudulle. ICT:n vieminen Tansanian landelle ei ole ihan helppoa. Internetillä ei paljoa tee kun ei ole tietokoneita ja tietokoneilla ei paljoa tee kun ei ole sähköä. Mielenkiintoisia ratkaisuja kuitenkin löytyy. Kuten koulu, jonka tietokoneluokka ottaa virtaansa päivisin aurinkopaneeleilla ja iltaisin dieselgeneraattorilla. Sähkölinjojen vetäminen kun on hankalaa ja kallista. Ihan avartavaa nähdä, millaista elämä on kiiltävän ja sliipatun Iringan ulkopuolella. Aika karua välillä, mutta vieraanvaraisuus on joka kerta ylitsevuotavaa. Ja on mukava kuulla eri kulttuureista ja oloista tulleiden opiskelijoiden mielipiteitä ja huomioita. Tietoa siis suorastaan uppoaa aivoihin joka päivä. Me ollaan niin viisaita kotiin tullessa. Leijutaan niin omissa sfääreissämme, ettei välttämättä viitsitä ihan kenen tahansa kanssa enää jutella. Haha.

Osa kurssista (minä mukaanlukien) kävi viikonloppuna Ruahan kansallispuistossa elukoita ihmettelemässä. Näimme leijonia, norsuja, impaloita, krokotiileja, virtahepoja, kuduja, kotkia, seeproja, villisikoja, haikaroita, helmikanoja, ja kaikenlaista muuta, mille en tiedä nimeä. Ihan huikeaa. Voittaa ahdistavat eläintarhat. Kuvittelin eläimien bongaamisen olevan haastavaa, mutta ei. Elukoita vilisi joka puolella sadoittain, vaikka alue on suunnilleen Pohjois-Karjalan läänin kokoinen. Puolen tunnin jälkeen ei enää oikein viitsinyt hihkua, ”Hei, kirahvi!” Ja eläimet näki LÄHELTÄ. Esimerkiksi leijonia

makaamassa parin metrin päässä autosta. Parasta. Oli kiva harrastaa valokuvausta. En tosiaankaan kadu järkkäriini sijoittamiani euroja.

Ollaan hengailtu aika tiiviisti porukassa myös opintojen ulkopuolella ja hauskaa on ollut. Juhlimista on tullut harrastettua myös ihan kiitettävästi. Käytiin porukalla jopa suomalaisessa saunassa. Pitäähän sellaisia Iringassakin olla. Oli ihan oikeaoppinen puusauna, vaikka enemmänkin lämmin kuin kuuma. Vaikea lämmittää, kun puukalikat ei mahtuneet kiukaan pesään ja kirvestä tahi pölkkyä ei noin vaan löydy. Pientä kikkailua, mutta saipahan jengi edes jonkinlaisen kuvan outojen suomalaisten oudoista tavoista. Saunan jälkeen oikeaoppisesti olutta. Ja Simba Wapolen ensiesiintyminen :) Laulajamme Andrew ja Steve olivat nimittäin messissä. Meidän timantit biisit otettiin vastaan tietenkin raikuvin suosionosoituksin. Eilen olikin sitten viimeinen ilta tyyppien kanssa. Viimeisen luennon jälkeen läheiselle joelle uimaan ja sitten Markuksen, erään Tumanin yliopiston opettajan luo illastamaan. Sen jälkeen Shooterssiin, joka oli aivan täynnä valmistumistaan juhlivia opiskelijoita. Jammailua aamunsarastukseen asti. Oli kyllä hauskaa. Afrikkalaiset on hyviä tanssimaan. Ja ne tuntuu tanssivan kaikki. Uskomatonta lanteiden keikutusta, ihan puhdasta vaakamambon simulaatiota välillä. Mutta hauskaa. Ja afrikkalaiset opettaa mielellään liikkeitä valkonaamoille. Varmasti hauska katsella kun suomalainen peruna yrittää kitkutella mukana. Ugandalainen Florence kehaisi, että tanssin todella hyvin, ”Paljon paremmin kuin valkoiset yleensä!”. Eli ei varmaan ihan afrikkalaisten tasolla vielä. Juho on kehitellyt uusia variaatioita surullisenkuuluisasta raputanssistaan, muun muassa crab-moonvalkin ja crab-rap –tanssin. Eli crapin. Se heitteli niitä muuvsseja kehiin tanssiringin keskellä. Kaikki nauroi.

Nyt intensiivinen parin viikon pituinen kurssimme alkaa kuitenkin olla loppusuoralla ja porukka lähtee koteihinsa tällä viikolla. Uskomatonta, miten kova ikävä tulee tyyppejä, jotka on tuntenut vasta parin viikon verran. Ehkä siksi, kun tietää, ettei todennäköisesti näe niitä ihmisiä enää ikinä. Ihan erilaisia ihmisiä kaikki, mutta mahtavia persoonia. Haikeaa. Buhuu...

Nyt on sitten vuorossa paluu ”arkeen”, mikä ei oikein ehtinyt vielä alkaakaan. Eli takaisin luennoille ja radio-opetuksen suunnittelun pariin. Täällä asiat käy hitaasti. Yksikään viikko Tumainilla ei ole ollut kokonainen, kun on koko ajan kaikenlaista juhlapäivää, hautajaista ja peruttuja luentoja. Ja tää meidän ICT-kurssi oli niin intensiivinen, että ei voitu osallistua muille luennoille. Kurssien opettajat on kuitenkin olleet erittäin joustavia meidän suhteen. Eiköhän nää kaikki asiat selviä jollain tavalla. En usko, että me reputetaan vaihto-opintojamme täällä.

Bänditouhuja

Noni, nyt on tullut aika kertoa Iringan, ja ehkä koko Tansanian kuumimmasta bändistä. Sen nimi on Simba Wapole, mikä on suomeksi suunnilleen ”Ystävälliset leijonat”. Yhtyeeseen kuuluu mä, Juho, Ross, Andrew ja todennäköisesti myös yksi Steve. Me wazungut soitetaan kitaroita ja Andrew ja Steve laulaa. Ross laulaa myös, koska se on erittäin hyvä siinä. Biisit on Andrewin kirjoittamia soul/pop -tyylistä kamaa. Tarttuvaa materiaalia rakkaudesta ja muista elämän suurista teemoista :) Biisejä ja mahdollisia soittovideoita tullee tulevaisuudessa tänne blogiin ihmeteltäväksi.

Me ollaan yritetty sovittaa hyviä sointuja Andrewin laulumelodioihin. Meillä on jo neljä biisiä kasassa! Eikä yhtään hassumpia, tosiaankaan. Andrew on ihan lahjakas biisintekijä ja hyvä laulamaan. Stevellä on myös aivan mieletön lauluääni. Tulee mieleen Seal. Ei siinä seurassa kehtaa itse liikoja kiekua. Mutta ne on myös aika innoissaan meidän rämpyttelystä. Täällä tuntuu olevan paljon hyviä laulajia, muttei hirveästi kitaristeja. Kai se johtuu lähinnä soittokamojen vähäisyydestä ja niiden kalliista hinnasta. Laulamista täällä sen sijaan harrastaa moni. Kuoroja on harjoittelemassa joka kulmassa ja yleinen kynnys laulamiseen on matala. Nämä tansaanit kun ei tarvitse siihen välttämättä edes alkoholia, uskokaa tai älkää!

Ross on Indonesiassa, niin pitää harjoitella vielä viikko vajaamiehityksellä. Eilen vietiin kitarat Steven yliopiston kampukselle ja soiteltiin sen huoneessa. Oli hauskaa. Steve sekoitteli vahvoja drinkkejä, ja sillä on mukavia kavereita. Rennon ja fiksun oloisia opiskelijoita. Steve taitaa olla aika suosittu tyyppi. Se on Ruaha University Collegen oppilaiden varapresidentti, eli kaiketi edustaa niitä ja valvoo opiskelijoiden oikeuksia. Me nöösit ollaan siis hyvässä seurassa.

Mitäs muuta..Kuumaa vettä on tullut hanoista tasan kerran ja meidän keittiö on täysin muurahaisten vallassa. Keittiössä majailee myös rotta. Rauli-rotta. Iltaisin on hyttysiä ja tuttuja on sairastunut malariaan. Kai se on tätä Afrikkaa.

Bloggailua

Osallistuttiin yliopistolla herra Peik Johanssonin pitämälle kurssille. Kurssin osallistujat olivat yliopiston journalistisen osaston opettajia, ja mä, Juho ja Sunna (vaihtari Joensuun yliopistosta) liityttiin seuraan. Luennoilla oli mielenkiintoista juttua muun muassa internettaidoista ja siitä, kuinka näitä taitoja opetetaan Tumainin opiskelijoille.

Opettajat pistivät myos pystyyn omat bloginsa. Juho ei kestänyt ryhmäpainetta ja teki samoin. Ensin se aukoo päätä mun nynnyblogista ja sit se pistää pystyyn oman. Se tais sanoa jotain tyyliin "Joo, mut mun blogi onkin sellanen vakava ja käsittelee mediaa lähinnä". Mikä vitsi...

Tässä nyt kuitenkin Juhon blogin osoite. Että kaikki halukkaat voi seurata Julmajuvin viiltävän teräviä analyyseja Tansanian mediaskenestä ja elämästä yleensäkkin.