Kaikki kuntoon

Zambian reissun jälkeen on palattu sorvin ääreen Tumainilla. Tai pikemminkin kolvin ääreen. Hahaha. Ross huomauttelee jatkuvasti, kuinka lahjakas riimittelijä olen (“You’re like Byron, or Keats”) ja alan nyt itsekin huomata, kuinka totta se on.

Asiaan. Kuviot Tumainilla on taas kerran vedetty uusiksi. Täällä on parhaillaan käymässä Helsingin Metropolian radiotekniikan opettaja Jukka Laaksonen, joka opettaa journalismin opiskelijoille teoriaa ja käytäntöä ääneen ja äänitykseen liittyen. Mukava mies, ja tuntuu tietävän radioteknisistä asioista suurinpiirtein kaiken. Ja mitä moni Tansaniaan opetushommiin saapuva huomaa, huomasi Jukkakin, että työmaata riittäisi pidemmäksikin aikaa.

Jukka opettaa journalismin opiskelijoita

Miehen ammattitaitoisella opastuksella ollaan nyt sitten pistelty yliopiston radiostudiota lähetyskuntoon. Eli ollaan etsitty piuhoja, liittimiä sun muuta kaupungilta, juoteltu niistä toimivia ratkaisuja ja latailtu studion koneeseen järkevää softaa. Otettiin myös käyttöön studiosta löytynyt Shortcut 360 –äänitys– ja editointilaite, jollaisia käytettiin laajalti vielä kymmenen vuotta sitten ja opeteltiin käyttämään sitä. Kaikenkaikkiaan paljon on tullut opittua uutta radiotekniikasta ja laitteista.

Mielenkiintoisia ratkaisuja: Sementilla korjattu plugi. Ei toiminut.

Mun ja Juhon editointiopetukset on siis jääneet vähäksi aikaa taka-alalle. Editoinnin opetus on vaikeaa, kun ei ole aikaa, eikä kunnollista, editointia varten varattua tilaa. Todettiin, että parempi tehdä sitä, mistä on eniten hyötyä, eli autettu Jukkaa parhaamme mukaan. Yliopisto kun suunnittelee tosissaan lähettävänsä omaa opiskelijaradio-ohjelmaansa vielä tämän vuoden puolella. Saa nähdä, millä aikataululla hanke tulee loppujen lopuksi edistymään.

Jukka opastaa ja Juho ja Sunna kolvaavat

Valmista

Juhon journalisti-ilme

Nyt urakka alkaa kuitenkin olla valmis. Studio on kuin uusi, laitteet pelittää ja rahkeet oikeaan opiskelijaradion toimittamiseen alkaa olla kasassa. Enää sisältö puuttuu, hahaha. Nyt opiskelijoilla on laitteet, eli Zoomit, haastatteluja varten ja lähetyskelpoinen radiostudio. Kelvollinen editointitila vielä puuttuu välistä. Siihen päätynee ratkaisuksi yliopiston newsroomin kaksi konetta, videostudion yksi kone ja itse radiostudion kone. Eli yhteensä neljä editointiasemaa. Pitäisi riittää, kun vuoroista sovitaan. Lienee paras ratkaisu ennen kaikkea siksi, koska edellämainittuihin tilohin journalismin opiskelijoilla on edes jonkinlainen pääsy. Tietokoneluokka, jossa ollaan pidetty editointiopetusta, on aina lukossa, ellei se ole varattu. Opiskelijoilla ei ole valtuuksia avaimiin ja ei me Juhon kanssa voida siellä aina heilua. Lukitut ovet onkin yksi koulun pahimpia pullonkauloja, kun yrittää puuhailla jotain järkevää. Avaimia on huoneeseen kuin huoneeseen aina yksi kappale, ja aina ei ole tietoa, että missä ne avaimet parhaillaan kulkee. Arvostus Diakin kaikenavaavia lätkiä kohtaan on noussut kummasti.

Käytiin tänään journalismin opiskelijoiden kanssa paikallisen radioaseman, Country -FM:n, studiossa. Ero kaupungin suurimpaan asemaan, Ebony FM:ään, on huomattava. Ebonyssä on macit, audio techinican mikit ja kaikki muu laitteisto vimpan päälle. Countryssä vedetään vaatimattomammalla kalustolla, mut asenteella tottakai. Paikallisilla juontajilla tuntuu supliikkipuoli olevan hyvin hanskassa. Paikassa oli myös sähkökitara, jota Juho tietenkin alkoi heti rämpyttelemään. Sekunnin päästä aseman porukka jo haeskeli piuhoja, jotta saataisiin äänitettyä Juhon soittelua jinkuksi. Eli Juhon näppäilyä voi nyt sitten kuulla Iringassa radiosta. Aika hauskaa.

Juho vinguttaa bluesia

Countryn studiossa tuli hauska ylläri, eli juontajat otti opiskelijat mukaan lähetykseen. Kyselivät sitten minulta kaikenlaista swahiliksi, johon osasin änkytellä lähinnä “ninasema kiswahili kidogo kidogo”, eli en nyt oikeasti ymmärrä, mitä kyselette ja voisitteko kääntää amerikaksi? Jotain läppää taisi tulla eetteriin mun ulkonäöstä. Ainakin kaikilla oli taas hauskaa mun kustannuksella.

Journalismin opiskelijat Country FM:lla

Ensi viikko meneekin sitten siinä, kun pidetään joka oppilaalle käytännön koe radiostudion laitteiden hallitsemisesta. Ja käytetään kaikki mahdolliset paikat editointiopetuksien jatkamiseen.

Tajusin tänään, että seuraava viikko on käytännössä viimeinen Iringassa. Kamala paniikki. Puuhaa olisi kuukausiksi ja aika loppuu kesken. Olisi mielenkiintoista tosiaan jäädä paikan päälle seuraamaan Tumainin oman radioaseman, Hope FM:n käynnistymistä. Voitaisiin olla apuna radiotoimituksessa, ideoida radiojuttuja, tehdä jinkkuja ja kaikkea muuta mahdollista. Innostusta varmasti riittäisi opiskelijoiden puolelta. Nyt tuntuu, että ollaan vasta pääsemässä alkuun. Mietityttää myös, miltä studio näyttää vuoden päästä ja mitä siellä silloin tapahtuu.

Zambiaan ja takaisin

Jiihaa. Blogin superpäivitys, eli paljon juttua kaikista asioista, mitä mieleen tulee. Parissa viikossa on tapahtunut taas paljon, joten minkäänlaista järjestystä, tahi muotoa ei nyt jaksa miettiä.

Käytiin Juhon kanssa Kabwessa, Zambiassa, Juhon kavereita moikkaamassa. Juho asui siellä kuusi vuotta sitten puolen vuoden ajan tekemässä kehitysaputyötä, eli toisinsanoen nössöili ja pelasti maailmaa.

Juho kuusi vuotta sitten (vasemmalla)

Itse matka Zabiaan oli yksinkertaisesti sanottuna elämäni pahin bussimatka. Juhon toisiksi pahin, sen pahin tais olla joku fiasko Etelä-Afrikassa. Meidän reissu alko niin, että bussi oli aluksi puolisentoista tuntia myöhässä. Hypättiin sit lopulta johonkin kiesiin, mikä ei tainnut olla ihan se mihin liput ostettiin, mutta ei sillä täällä ole niin väliä. Kun päästiin rajalle, se olikin sitten ylläripylläri jo kiinni. Eli yö Tunduman viehättävässä rajakaupungissa. Karmea läävä. Kuskit, lipunmyyjät, sun muut “asiakaspalvelijat” liukeni jäljettömiin heti bussin pysähdyttyä. Mietittiin siinä sitten, että missäköhän vietetään yö, milloin se bussi lähtee aamulla, mistä se lähtee ja missä ilmansuunnassa se raja ylipäänsä on. Oltiin siis taas kerran hieman pallo hukassa,. Onneksi löydettiin mukava Zambialainen heppu, joka näytti halvan majapaikan, mukavan ravintolan, ja kertoi meille mitä, mistä ja milloin. Kysyvä ei tieltä eksy. Ni.

Aamulla rajan yli, leimat passeihin, viisumit Zambiaan ja rahat shillingeistä kwatsoihin. Toimistoissa ei ollut lainata kynää. Sit bussia etsimään. Se löyty, mutta lähti liikenteeseen vasta kuudelta illalla. Lisäksi bussi lastattiin ihmisten lisäksi aivan täyteen kaikkea muuta tuottoisaa, kuten jauhosäkkejä ja säiliöitä. Keskellä yötä kaikki matkustajat pihalle, kun bussi on sitten yllätys yllätys ylikuormitettu ja poliisille pitää maksaa vähän lahjuksia. Mutta pientä kusitaukoa ei mitenkään ehdi pitää kun on NIIN kiire. Oltiin siis aika lähellä sikoja karjavaunussa. Reissuun meni puolitoista vuorokautta. Mut päästiin perille ehjinä. Kai se on aina tärkeintä.

Näkemykseni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta rajoittuu nyt käytännössä kahteen kaupunkiin. Tansaniassa Iringaan ja Zambiassa Kabween. Tyhmää vertailla maita näin vähäisellä kokemuksella, mutta vertaillaanpa kuitenkin.

Kabwe on Iringaa hippusen suurempi. Arviolta 200 000 ihmistä. Mutta kaupunkina täysin erilainen. Kabwe oli yllättävän siisti ja roskaton. Tiet oli isompia ja suorempia, kuin Iringassa. Kaupat oli isompia myös, sieltä löytyy jopa ihan oikea supermarketti! Iso! Oli outo olo katsella ihanista kulutushyödykkeistä notkuvia hyllyjä, kuunnella kaiuttimista soivia joululauluja ja maksaa ostoksensa ihan oikealla kassalla. Ja kuititkin saatiin ostoksista! Iringassa kaupat on enimmäkseen tiiviisti yhteen kyhättyjä kojuja ja aika pieniä kaikki. Ei niissä mitään vikaa tietenkään, mutta vaihtelu virkistää.

Järkyttävän suuri ostoskeskus

Muita eroja. Olutpullot on Zambiassa pienempiä, mutta joka kerta ihanan kylmiä. Siellä ei tunnuta arvostavan bia motoa, lämmintä bisseä, toisin kuin Tansaniassa moni tekee. Tansaniassa olut on tosin hiukan halvempaa. Aika fifty-fifty –tilanne, siis. Molemmista maista löytyy kuitenkin erittäin juomakelpoista lageria, mikä on ollut lievä positiivinen yllätys. Kyllä Serengeti, Ndovu, Mosi, Vindhoek, Castle ja Kilimanjaro kaikki tunturiporojen raikkauden pesee.

Kylmää mosia

Yksi merkittävä ero maiden välillä on se, että Tansaniassa jengin yhteinen kieli on Swahili, kun Zambiassa se on englanti. Käytännön eläminen on siis reilusti simppelimpää kun lähestulkoon kaikkien kanssa voi keskustella ihan normaalisti. Ikävämpää Kabwessa oli häslinki. Jengi tulee häiritsemään mzungua paljon enemmän, pummimaan rahaa ja röökejä, tai sitten kysymään työtä, eli pummimaan rahaa. Iringassa tottui olemaan täysin rauhassa, joten Kabwessa tuli välillä vähän Intia-fiilis.

Yllätti kuitenkin kaikenkaikkiaan, miten vauraan oloista Kabwessa oli. Onhan sielläkin myös sitä hämärämpää slummialuetta, mutta kuvittelin paikkaa Iringaa rupuisemmaksi. Zambian talous on viimeaikoina noussut kohisten, mutta kai se maana on edelleen Tansaniaa köyhempi. Tai mistä sitä tietää, miten noita nyt järkevästi voi kukaan mittailla. Juho tosin sanoi, että paikka on kuudessa vuodessa muuttunut täysin. Se ei bussista ulos hypätessä ollut tunnistaa paikkaa entisekseen. Talot on paremmassa kunnossa ja asvalttia on läimitty joka tielle, kuulemma. Juho oli tyytyväinen näkemäänsä, koska se tietty pelkäs paikan menneen täysin rempalleen sen poissaollessa.

Toinen asia, mistä Juho oli erityisen iloinen, oli löytää sen zambialaiset kaverit hengissä ja hyvinvoivina. Hengailtiin enimmäkseen Juhon entisen projektipäällikön, Mwapen, ja sen tyttöystävän Lilyn kanssa. Rentoja ihmisiä ja oli hauskaa. Juho näytteli sen vanhoja mestoja, eli pyörittiin enimmäkseen baareissa. Kabwesta löytyy muun muassa ihan oikea irkkubaari jai iso ulkoilmayökerho Big Bites. Crab dancea siis kehiin jälleen kerran ja kotiin aamuyöstä.

Juho ja Lily

Mwape juo chibukua, paikallista kiljua

Mun osalta hauska ei tosin kestänyt kovin kauaa. Kaksi kuukautta Afrikassa ja onnistuin vihdoinkin saamaan sen ripulin. Paha vaan, että keskellä Zambian reissua. Kuumehoureissa onnistuin myös hukkaamaan lompakon. Putos maahan jossain kohtaa matkalla kaupasta hostellihuoneeseen, eli 30 metrin matkalla. On sujunu kaikki niin oudon hyvin tähän mennessä, että kai se oli ihan odotettavaa. Mutta onni onnettomuudessa: Kuka sen lompakon olikaan löytänyt, palautti sen päivää myöhemmin majatalon vessaan. Eli kortti ja avaimet säily, vaan rahat hävis. Mukavaa, kun on rehellisiä varkaita. Pelotti kuitenkin vähän kun piti lähteä takas Iringaan päin. Vuorokausi bussissa mahataudissa. Ilman vessaa. Juhon kaveri Wicky onneksi näytti Kabwessa, mistä saa hyvää lääkettä. Lääke toimi ja säilyin kotimatkasta henkisesti ehjänä. Juho tuli Iringaan muutamaa päivää myöhemmin, se halus tietty verestää Zambian muistoja hartaammin, ku kerta sai mahdollisuuden käydä siellä. Mut mä palasin tunnollisena poikana yliopistolle työn ääreen. Aika uuvuttava reissu kaiken kaikkiaan. Jotenkin mukava palata Iringaan. Paikka on tuttu ja kotoisa.

Väliaikapäivittelyä

Suhde Rositaan, polkupyörääni, syvenee entisestään. Se on suurinpiirtein ainoa asia mihin luotan täällä, kun muut asiat ja esineet enimmäkseen ei toimi, toimii huonosti, tai hajoilee. Se on viiden kilometrin matkoilla myös dalla dallaa nopeampi ja satulasta käsin on kiva katsella maisemia. Harmittaa jo nyt, kun pitää luopua siitä reilun kuukauden päästä. Eräs tyyppi lupasi maksaa fillarista lakin verran, eli 100,000 shillinkiä, kun lähden pois. Ostin pelin hintaan 130,000, eli hirveästi ei takkiin tule kolmen kuukauden pyöräilystä. Mutta ikävä tulee. Suomessa ei taida olla varaa ihan yhtä hyvään pyörään.

Opetukset on sujuneet mukiinmenevästi. Käytännön asiat aiheuttaa hankaluuksia. Radiojuttujen työstäminen on aika riippuvaista sähköstä ja tietokoneista ja ne ei aina toimi ihan parhaalla tavalla. Ja ryhmä on iso editointiopetukseen. Mutta tehdään mitä ehditään. Varmaan jaetaan porukka ryhmiin tulevaisuudessa ja edetään niiden kanssa vuorotellen.

Muutaman tunnin päästä lähtö Kabween, Zambiaan Juhon tuttuja moikkaamaan. Toivottavasti ne tietää, että me ollaan tulossa. Ihan kiva päästä pois Iringasta vaihteeksi.

Opiskelua ja opettamista

Radiokurssi on nyt polkaistu käyntiin ja ihan mukavasti se näin alkuun tuntuu sujuvan. Ensimmäisillä oppitunneilla ollaan tutustutettu oppilaat radiostudion ihmeisiin, luennoitu hyvän äänenlaadun nauhoittamisesta ja sen tärkeydestä, sekä opetettu kurssilaiset käyttämään Zoom H2 –nauhureita. Nämä Peik Johanssonin tuomat neljä laitetta ovat kyllä taivaan lahja. Ollaan mietitty, että mitä ihmettä me tällä kurssilla tehtäis ilman niitä. Olisi ollut hieman vaikeaa opettaa 24:lle oppilaalle radiotyötä parilla pro minidisk –nauhurilla, joihin ei ainakaan heti löydetty akkuja. Zoomit nauhoittaa suoraan SD-kortille ja erillisiä mikkejä ei tarvita. Sisäänrakennetut mikit nauhoittaa ensiluokkaista ääntä ja laitteitta on vielä äärimmäisen helppo käyttää. Mutta se radionörtteilystä. Hyvä masiina. Eli kiitos, Peik.

Tumainin opiskelijoita radiostudiolla

Tunneilla Juho vitsailee ja mä yritän kovasti luoda vaikutelmaa jämptistä ja viileästä radiogurusta. Opettaminen on hauskaa ja oppilaat tuntuvan pitävän mun ja Juhon sessioista. Tumainilla kaikki luennot on melko teoriapohjaisia, joten tällainen käytännön puuhastelu on varmasti tervetullutta vaihtelua. Ja luokassa on innostusta ja hyviä tyyppejä. Ensi viikolla siirrytään editoinnin mystiseen maailmaan. Nyt pitäisi saada hommattua cool edit pro -ohjelmat Tumainin tietokonelabraan. Radiostudion yksi ohjelma ei ihan taida riittää koko luokalle.

Omien luentojen lisäksi me istutaan muilla luennoilla oppilaiden roolissa. Kursseiksi ollaan valittu kaikkea mielenkiintoisen kuuloista. Muun muassa sosiaalipsykologiaa, yhteisökehitystä, Saharan eteläpuolisen Afrikan taloudellista ja poliittista maantiedettä, sekä kuvajournalismia. Opiskelu täällä ei ole ihan simppeliä. Luokat ovat oppilasmäärältään suuria ja iso osa tehtävistä tehdään järkyttävän suurissa 12 hengen ryhmissä. Vaikea siinä yhdessä sitten pähkäillä 2000 sanan esitelmää ja sovitella aikatauluja keskenään.

Suurin osa ajasta tuhraantuu kuitenkin käytännön juttuihin. Ollaan arviolta kymmenen kertaa ilmaannuttu luennolle, joka on peruttu tai siirretty jostain syystä. Luokat vaihtelee jatkuvasti ja on vähän vaikea pysyä perässä, kun infoa siirroista ei kuulu. Joskus opettaja on kipeä, tai ei jostain muusta syystä ilmaannu paikalle. Yleensä tunnit alkaa myöhässä. Ihmetellään kovasti, miten nää paikalliset opiskelijat nielee saamansa kohtelun. Ne kuitenkin maksaa ihan kivasti shillinkejä opiskeluistaan. Tullaan aamulla koululle ja opettaja ei viitsi pitää luentoa, kun sillä on vähän krapula. Uskomatonta... Näin ollen täytyykin ihailla opiskelijoiden asennetta koulunkäyntiin. Jotkut ottaa homman aika tosissaan. Korkeaa koulutusta katsotaan täällä varmana avaimena menestykseen. Tunneilla istutaan hipihiljaa ja opettajia kunnioitetaan ehkä vähän liikaakin. Oppilaasta, joka vähän juopottelee, saatetaan sanoa, ettei hän opiskele “vakavissaan”. Eipä täällä mahdollisuuksia kovin monella olisikaan baareissa riekkumiseen. Kallista touhua. Taas saa todeta, kuinka pumpulista opiskelijaelämä on Suomessa.

Juho opiskelee

Luennoilla meidän täytyy keskittyä ankarasti, että ymmärretään mistä puhutaan. Kuuntelemista vaikeuttavat suuret, kaikuvat luentosalit, opettajan äänen peittävät tuulettimet, mutta myös luennolla käytetyn kielen vaihtelu tansanialaisella aksentilla varustetun englannin ja swahilin välillä. Tansaniassa koulut kaydään secondary schoolista (suurin piirtein lukio) lähtien englanniksi, mikä omaan silmään tuntuu koko ajan suuremmalta rasitteelta maan koulutuksen kannalta. Kielitaso vaihtelee suuresti. Opettajat käyttävät enimmäkseen englantia, mutta vaihtavat aina silloin tällöin swahiliin, todennäköisesti sanoakseen pointtinsa nasevammin. Swahilin aiheuttama reaktio oppilaissa on huomattava. Keskusteluun tulee eloa, naurua ja intohimoa kun opiskelijat voivat ilmaista itseään omalla kielellään. Hyvää englantia pidetään kuitenkin merkkinä koulutuksesta ja se usein tasoittaa tien hyväpalkkaisiin töihin. Vaikea maa...

Eilen oli Simba Wapolen treenit. Nyt kasassa on 6-7 biisiä. Eilen kehitettiin aivan timantti kappale. Sen nimeksi taitaa tulla You sexy thing. Andrew ja Steve tekee kaikki sanoitukset, joten kaikki meidän biisit kertoo mimmeistä. Nauretaan Juhon kanssa välillä ihan kippurassa, kun matsku on niin...röyhkeää. Sunnuntaina on ehkä keikka, jipii!

Täällä taas

Eipäs olekaan pitkään aikaan tullut päiviteltyä blogia. No nyt sitten vahinko takaisin ja pitkä vuodatus.

Syy nihkeilyyn on yksinkertaisesti ajanpuute. Me ollaan oltu toista viikkoa aivan älyttömän kiireisiä, uskokaa tai älkää.

Viime päivityksen jälkeen on tullut muun muassa sairasteltua. Meidän oireina oli heikotusta, voimattomuuden tunnetta, pientä huimausta ja outo raudan maku suussa. Me siis sairastuttiin molemmat, ensin Juho ja sitten mä. Mentiin vuorollamme rivakasti malariatestiin paikalliselle klinikalle. Verta lastulle ja parin tunnin venailun jälkeen diagnoosi oli selvillä: ”You have malaria”, sanoi lääkärisetä. Kiitos, lariam. Juhon verestä löytyi kuulemma kolmea erilaista loisiotyyppiä. Ihme elvistelijä... Lääkäri oli muuten opiskellut Kuopiossa 80-luvulla. Outoa. Suomi näkyy jollain tavalla täällä Iringassa yllättävän usein.

Malaria on täällä kuulemma kuitenkin melko yleinen diagnoosi vähän kaikenlaisiin vaivoihin. Oli se sitten mitä tahansa, halvat lääkkeet mitä ostettiin klinikalta toimi aika tehokkaasti ja olo oli jo parin päivän jälkeen bueno. Eli se siitä. Toivottavasti lopullisesti.

Pääsyy meidän kiireisiin on kuitenkin eräs kurssi, johon saatiin lupa osallistua Tumainilla. Kurssin nimi on ICT for community development. Eli pohdintoa siitä, miten informaatioteknologiaa voisi hyödyllisesti soveltaa yhteisökehitysprojekteissa. Aivan uutta juttua ainakin mulle, mutta erittäin, erittäin mielenkiintoista. Kurssi on Tumainin ja Joensuun yliopiston järkkäämä ja sinne osallistui opiskelijoita ympäri maailmaa. Porukkaa oli Tansaniasta, Suomesta, Etelä-Afrikasta, Nepalista, Ugandasta, Espanjasta, Kongosta, Ruandasta ja Puolasta. Kansainvälistä.

Lyhyesti sanottuna kurssi on ollut mahtava kokemus. Joka toinen päivä eri luennoitsijoiden luentoja ja joka toinen päivä reissu, yleensä maalaisseudulle. ICT:n vieminen Tansanian landelle ei ole ihan helppoa. Internetillä ei paljoa tee kun ei ole tietokoneita ja tietokoneilla ei paljoa tee kun ei ole sähköä. Mielenkiintoisia ratkaisuja kuitenkin löytyy. Kuten koulu, jonka tietokoneluokka ottaa virtaansa päivisin aurinkopaneeleilla ja iltaisin dieselgeneraattorilla. Sähkölinjojen vetäminen kun on hankalaa ja kallista. Ihan avartavaa nähdä, millaista elämä on kiiltävän ja sliipatun Iringan ulkopuolella. Aika karua välillä, mutta vieraanvaraisuus on joka kerta ylitsevuotavaa. Ja on mukava kuulla eri kulttuureista ja oloista tulleiden opiskelijoiden mielipiteitä ja huomioita. Tietoa siis suorastaan uppoaa aivoihin joka päivä. Me ollaan niin viisaita kotiin tullessa. Leijutaan niin omissa sfääreissämme, ettei välttämättä viitsitä ihan kenen tahansa kanssa enää jutella. Haha.

Osa kurssista (minä mukaanlukien) kävi viikonloppuna Ruahan kansallispuistossa elukoita ihmettelemässä. Näimme leijonia, norsuja, impaloita, krokotiileja, virtahepoja, kuduja, kotkia, seeproja, villisikoja, haikaroita, helmikanoja, ja kaikenlaista muuta, mille en tiedä nimeä. Ihan huikeaa. Voittaa ahdistavat eläintarhat. Kuvittelin eläimien bongaamisen olevan haastavaa, mutta ei. Elukoita vilisi joka puolella sadoittain, vaikka alue on suunnilleen Pohjois-Karjalan läänin kokoinen. Puolen tunnin jälkeen ei enää oikein viitsinyt hihkua, ”Hei, kirahvi!” Ja eläimet näki LÄHELTÄ. Esimerkiksi leijonia

makaamassa parin metrin päässä autosta. Parasta. Oli kiva harrastaa valokuvausta. En tosiaankaan kadu järkkäriini sijoittamiani euroja.

Ollaan hengailtu aika tiiviisti porukassa myös opintojen ulkopuolella ja hauskaa on ollut. Juhlimista on tullut harrastettua myös ihan kiitettävästi. Käytiin porukalla jopa suomalaisessa saunassa. Pitäähän sellaisia Iringassakin olla. Oli ihan oikeaoppinen puusauna, vaikka enemmänkin lämmin kuin kuuma. Vaikea lämmittää, kun puukalikat ei mahtuneet kiukaan pesään ja kirvestä tahi pölkkyä ei noin vaan löydy. Pientä kikkailua, mutta saipahan jengi edes jonkinlaisen kuvan outojen suomalaisten oudoista tavoista. Saunan jälkeen oikeaoppisesti olutta. Ja Simba Wapolen ensiesiintyminen :) Laulajamme Andrew ja Steve olivat nimittäin messissä. Meidän timantit biisit otettiin vastaan tietenkin raikuvin suosionosoituksin. Eilen olikin sitten viimeinen ilta tyyppien kanssa. Viimeisen luennon jälkeen läheiselle joelle uimaan ja sitten Markuksen, erään Tumanin yliopiston opettajan luo illastamaan. Sen jälkeen Shooterssiin, joka oli aivan täynnä valmistumistaan juhlivia opiskelijoita. Jammailua aamunsarastukseen asti. Oli kyllä hauskaa. Afrikkalaiset on hyviä tanssimaan. Ja ne tuntuu tanssivan kaikki. Uskomatonta lanteiden keikutusta, ihan puhdasta vaakamambon simulaatiota välillä. Mutta hauskaa. Ja afrikkalaiset opettaa mielellään liikkeitä valkonaamoille. Varmasti hauska katsella kun suomalainen peruna yrittää kitkutella mukana. Ugandalainen Florence kehaisi, että tanssin todella hyvin, ”Paljon paremmin kuin valkoiset yleensä!”. Eli ei varmaan ihan afrikkalaisten tasolla vielä. Juho on kehitellyt uusia variaatioita surullisenkuuluisasta raputanssistaan, muun muassa crab-moonvalkin ja crab-rap –tanssin. Eli crapin. Se heitteli niitä muuvsseja kehiin tanssiringin keskellä. Kaikki nauroi.

Nyt intensiivinen parin viikon pituinen kurssimme alkaa kuitenkin olla loppusuoralla ja porukka lähtee koteihinsa tällä viikolla. Uskomatonta, miten kova ikävä tulee tyyppejä, jotka on tuntenut vasta parin viikon verran. Ehkä siksi, kun tietää, ettei todennäköisesti näe niitä ihmisiä enää ikinä. Ihan erilaisia ihmisiä kaikki, mutta mahtavia persoonia. Haikeaa. Buhuu...

Nyt on sitten vuorossa paluu ”arkeen”, mikä ei oikein ehtinyt vielä alkaakaan. Eli takaisin luennoille ja radio-opetuksen suunnittelun pariin. Täällä asiat käy hitaasti. Yksikään viikko Tumainilla ei ole ollut kokonainen, kun on koko ajan kaikenlaista juhlapäivää, hautajaista ja peruttuja luentoja. Ja tää meidän ICT-kurssi oli niin intensiivinen, että ei voitu osallistua muille luennoille. Kurssien opettajat on kuitenkin olleet erittäin joustavia meidän suhteen. Eiköhän nää kaikki asiat selviä jollain tavalla. En usko, että me reputetaan vaihto-opintojamme täällä.

Bänditouhuja

Noni, nyt on tullut aika kertoa Iringan, ja ehkä koko Tansanian kuumimmasta bändistä. Sen nimi on Simba Wapole, mikä on suomeksi suunnilleen ”Ystävälliset leijonat”. Yhtyeeseen kuuluu mä, Juho, Ross, Andrew ja todennäköisesti myös yksi Steve. Me wazungut soitetaan kitaroita ja Andrew ja Steve laulaa. Ross laulaa myös, koska se on erittäin hyvä siinä. Biisit on Andrewin kirjoittamia soul/pop -tyylistä kamaa. Tarttuvaa materiaalia rakkaudesta ja muista elämän suurista teemoista :) Biisejä ja mahdollisia soittovideoita tullee tulevaisuudessa tänne blogiin ihmeteltäväksi.

Me ollaan yritetty sovittaa hyviä sointuja Andrewin laulumelodioihin. Meillä on jo neljä biisiä kasassa! Eikä yhtään hassumpia, tosiaankaan. Andrew on ihan lahjakas biisintekijä ja hyvä laulamaan. Stevellä on myös aivan mieletön lauluääni. Tulee mieleen Seal. Ei siinä seurassa kehtaa itse liikoja kiekua. Mutta ne on myös aika innoissaan meidän rämpyttelystä. Täällä tuntuu olevan paljon hyviä laulajia, muttei hirveästi kitaristeja. Kai se johtuu lähinnä soittokamojen vähäisyydestä ja niiden kalliista hinnasta. Laulamista täällä sen sijaan harrastaa moni. Kuoroja on harjoittelemassa joka kulmassa ja yleinen kynnys laulamiseen on matala. Nämä tansaanit kun ei tarvitse siihen välttämättä edes alkoholia, uskokaa tai älkää!

Ross on Indonesiassa, niin pitää harjoitella vielä viikko vajaamiehityksellä. Eilen vietiin kitarat Steven yliopiston kampukselle ja soiteltiin sen huoneessa. Oli hauskaa. Steve sekoitteli vahvoja drinkkejä, ja sillä on mukavia kavereita. Rennon ja fiksun oloisia opiskelijoita. Steve taitaa olla aika suosittu tyyppi. Se on Ruaha University Collegen oppilaiden varapresidentti, eli kaiketi edustaa niitä ja valvoo opiskelijoiden oikeuksia. Me nöösit ollaan siis hyvässä seurassa.

Mitäs muuta..Kuumaa vettä on tullut hanoista tasan kerran ja meidän keittiö on täysin muurahaisten vallassa. Keittiössä majailee myös rotta. Rauli-rotta. Iltaisin on hyttysiä ja tuttuja on sairastunut malariaan. Kai se on tätä Afrikkaa.

Bloggailua

Osallistuttiin yliopistolla herra Peik Johanssonin pitämälle kurssille. Kurssin osallistujat olivat yliopiston journalistisen osaston opettajia, ja mä, Juho ja Sunna (vaihtari Joensuun yliopistosta) liityttiin seuraan. Luennoilla oli mielenkiintoista juttua muun muassa internettaidoista ja siitä, kuinka näitä taitoja opetetaan Tumainin opiskelijoille.

Opettajat pistivät myos pystyyn omat bloginsa. Juho ei kestänyt ryhmäpainetta ja teki samoin. Ensin se aukoo päätä mun nynnyblogista ja sit se pistää pystyyn oman. Se tais sanoa jotain tyyliin "Joo, mut mun blogi onkin sellanen vakava ja käsittelee mediaa lähinnä". Mikä vitsi...

Tässä nyt kuitenkin Juhon blogin osoite. Että kaikki halukkaat voi seurata Julmajuvin viiltävän teräviä analyyseja Tansanian mediaskenestä ja elämästä yleensäkkin.

Kuvia kaikille facebookittomille! Eli kaiketi Antille, lähinnä

Gangilonga Rockilla

Henri treenaa Dirassa

Ross, a musician from Wisconsin

Ruokaa, ikäviä uutisia ja muuta sekalaista.

(Aakkosia puuttuu taas. Pole sana)

Pari sanaa tansanialaisesta ruoasta. Se on hyvää. Jotenkin ennen lahtoa tuli asennoiduttua siten, etta ei tulisi tällä reissulla hyvillä mätoilla herkuteltua, mutta ei täällä laihtumaan pääse. Me tosin syodään vähän paremmin kuin useimmat täällä, eli ulkona. Ei nimittäin viitsitä maksaa meiltä vaadittua 5000 shillinkiä/päivä yhden hellan käytostä. Ravintolassa syominen on sen sijaan suht halpaa. Paljon enemman rahaa menee Serengeti-olusiin. Joskus palvelu on hidasta, mutta safkat on yleensa vahintaankin kelvollisia.

Parhaimmat ruoat on olleet kuitenkin aina jonkun paikallisen valmistamia. Tällä viikolla olen syonyt muun muassa kandeeta (loistavaa kasvispataa, kiitos Adam), seka elämäni parasta kanasoppaa. Minnesotalainen Jenny oli hankkinut Adamin kanssa elävän kanan, josta ape tehtiin. Adam on mun ikäinen jamppa, joka tyoskentelee Dirassa ja asuu siellä sukulaistensa kanssa. Mitä rennoin tyyppi. Adam valmisti (ei tappanut, vaan valmisti) linnun ja siita tehtiin currypohjainen keitto. Hyvää. Siita ei kananliha paljon tuoreemmaksi käy.

Kokonainen kuku on melkoinen juhla-ateria useimmille tansanialaisille ja eläimesta otetaan kirjaimellisesti kaikki irti. Erityisen haluttuja osia ovat esimerkiksi kanan paa ja mahalaukku. Mahalaukku maistui ihan kanalta, vahan sitkeampaa ja rustoisempaa tosin. Maistoin myos syntymattomia kananmunia, eli munanalkuja, jotka loytyi kanan sisalta. Maussa ei mitaan vikaa, ne maistui ihan keltuaiselta. Oli vaan erikoinen ajatus syoda “munansikiota”. Lansimaalainen ruokamentaliteetti on hassua. On taysin ookoo syoda kymmenittain ulos pyoraytettyja kananmunia, mutta valmisteilla olevat on sitten jotain harskia.

Koulu on nyt sitten alkanut. Hitaasti, mutta kuitenkin. Ensimmainen viikko takana ja ollaan istuttu yhdella luennolla. Lukkariin oli merkittyna vaikka mita, mutta tunteja peruttiin muun muassa yliopiston rakennuttajan hautajaisten, seka oppilaiden vahyyden vuoksi. Talla hetkella koulussa kun on enimmakseen ensimmaisen vuoden opiskelijoita, loput valuu yliopistolle sita mukaa kun saavat rahaa opiskeluun. Ollaan sit enimmakseen nuohottu radiostudiolla ja mietitty kaikkea jarkevaa. Kuten sita, etta aiheuttaako tansanialainen riisi ilmavaivoja (Juho), ja sita kuinka hieno soitin on sello (ma).

Pyora on mahtava asia omistaa Iringassa. Matka yliopistolle sujuu aika sutkjakkaan. Lapset huutelee jatkuvasti mzungu, mzungu!, kun suhahtelee niiden ohi. Se jaksaa hymyilyttaa. Polkeminen on rankempaa ko Suomessa. Hengastyy nopeammin. Kai se on taa sijainti 1500 metrin korkeudella. Kotiin palatessa mun keuhkokapasiteetti on sit ylivertainen muihin suomalaisiin verrattuna. Viel ku pysyis ilmat kumien sisalla ja pumput ei hajoais parin kayttokerran jalkeen. Tanaan lahtee hankintaan pumppu nro kolme. Aion saada siita alennusta, kun olen niin aktiivinen asiakas.

Suomi on nyt sitten taas ammuttu maailmankartalle. Katseltiin parin yliopiston opettajan kampilla telkkarista uutisia ja siellahan se uuniperuna-Vanhanen vakavana kertoi jotain Kauhajoen tapaukseen liittyen. Juhon oivallusta lainaten: “Taitaa ne negatiiviset uutiset kulkea myos tahan suuntaan”. Kuulemma siella kaavaillaan nyt kasiaseiden hankkimisen vaikeuttamista. Siita vaan, mun puolesta. On se ampumaradalla pyssyttely ihan kivaa, mutta voi sita harrastaa kaikkea muutakin. Suosittelen sulkapalloa.

It's business time.

No ni, nyt loppuki sit laiskottelu, kiti moton syonti ja muu laskeily. Tanaan oli nimittain ensimmainen koulupaiva! Ensivaikutelma on kaiken a ja o, joten nyt onkin sit kova paikka kun pitais heti luoda itselleen kovan jatkan mainetta. Vahan vaikeeta kun toi Juhon nyhvero roikkuu koko ajan hihassa… Ross ehdotti, et heti ekaks hakattais joku tyyppi, koska se on nopein tie viileiden jatkien klubiin. Pitaa harkita, naa opiskelijat on jotkut aika vahvan nakosia, ja taistelulajit on taalla suosittu harrastus. Pitaa ehka yllattaa joku heikon nakoinen selan takaa. Hmmm…

Asiaan. Tultiin vahan myohassa jonkinlaiseen uusien journalisminopiskelijoiden tutustuttamistilaisuuteen, koska ollaan niin viileita ja huolettomia. Sit Juho sai kertoa kaikille, mika journalismissa on sen mielesta hienointa ja miks se on niin tarkeata ihmisille. Tan jalkeen mentiin kunnolla tutustumaan Tumainin yliopiston radiostudioon, joka on mun ja Juhon tyomaata nyt sitten kaiketi seuraavat kuukaudet. Me kun ollaan vastuussa toisen vuoden journalismin opiskelijoiden radiokurssin kaytannon osuuden opetuksesta. Luuhattiin studiolla koko paiva siivoilemassa. Mikseriin ja cd-soittimeen ei jostain syysta saatu virtaa, ja piuhat oli aika pahassa solmussa. Irrotettiin kaikki johdot laitteista ja selvitettiin mika toimii ja mika ei ja mika kuuluu minnekin, jne. Ja siivottiin kalustekaapista turhat roinat, kuten opiskelijoiden vanhat kokeet, muistiinpanot ja futiskengat. Eli nyt me laitetaan kaikki kuntoon, perkele. Virrat katos kesken puuhan koko huoneesta, ni piti sit jattaa jotain huomiselle. Toivottavasti hommat saadaan pelittaan, ni voidaan sit leijuu ja esittaa suomalaisia radioguruja.

Kyl taa tasta.

Maisemia, kasveja ja sianlihaa

Käytiin eilen Gangilongalla, eli ”The Talking Rockilla”. Se on järkyttävän kokoinen irtokivilohkare parin kilsan päässä meidän kämpiltä. Reilu sata vuotta sitten siellä tapasi käydä meditoimassa eräs Hehe-heimon päällikkö, joka kait pisti saksalaisille kolonialisteille kovasti hanttiin. Nykyään paikalliset ja turistit käy siellä ihailemassa auringonlaskuja. Kiven päältä avautuu aivan mielettömän upeat näkymät. Varmaan loistava paikka käydä rentoutumassa. Meen varmaan pian uudestaan. Iringa on muutenkin hyvä mesta pienen patikoinnin harrastamiseen. Joka suunnassa on mäennyppylöitä, joilla seikkailla.

Diran majatalo alkaa olla täynnä asukkaita. Täällä on nyt kaksi amerikkalaista, kaksi saksalaista ja mä ja Juho. Vähän hölmö olo, kun mennään koko porukalla jonnekin. Sitä kun vähän on itsellä tapana mielessään dissata isoja valkoisten jengejä, jotka ei uskalla liikkua muussa kuin omassa ryhmässään. Ja me näytetään just siltä nyt. Rossilla on tapana huhuilla samalla jotain hauskaa liioitellun valkoisella aksentilla, kuten ”White people coming through!”. Ja mä nauran aina. Mä ja Juho ei pahemmin puhuta keskenämme suomea kun ollaan muiden seurassa. Sillon kun puhutaan, ni se tuntuu olevan muiden mielestä jotain ylitsepääsemättömän hauskaa. Kiva, et meistä on niille iloa.

Ollaan käyty muutamana iltana syömässä kiti motoa, eli ”kuumaa tuolia”, eli suomeksi grillattuja possunköntsiä. Nimi tulee kuulemma siitä, että muslimit oli joksus mellakoinu Darissa, kun inhaa sianlihaa ei saisi syödä. Sen jälkeen kitin moton syöjät on näyttäny siltä kun istuisi tulisilla hiilillä. Eli kuumalla tuolilla. Grillattavat lihanpalat kannattaa käydä itse valitsemassa, tai muuten saa eteensä lautasellisen ihraa, eli Mzungu-annoksen. Andrew onkin ollu aina messissä kun mennään kiti motolle. Maultaan mättö hakkaa perus grillipihvit aika tehokkaasti. Mutta kerta viikossa kyllä riittää, on aika raskasta tavaraa. Herkkusuu-Juho syö kiti motoa melkein kyyneleet silmissä. Sen pitää varoa, tai se muistuttaa kotiin tullessa itsekin possua.

PS: Mä, Ross ja Juho päätettiin panostaa hyviin fiiliksiin ja käytiin ostamassa ihania kasveja kämppien sisustukseksi. Noustiin pykälän verran gay-mittarilla, siis. Toivottavasti rehut ei kuole ihan heti.

Melua ja kohinaa

(Anteeksi suomalaisten aakkosten puuttuminen)

Iringassa on kai meneillaan jotkut uskontomessut. Jipii. Meidan kamppa kun on kaikenlaisten kirkkojen ja moskeijoiden ymparoima. Heti aamukuudelta alkaa kaiuttimista kuulua Jumalan sanaa ja tyyli on vahan riehakkaampi, kuin mita Suomessa herattajainjuhlilla. Pastori nimittain huutaa valilla ihan kurkku suorana, ihan kuin se olis tosi vihainen jollekin. Joskus sen puhe yltyy ihan kimeaksi kirkunaksi, varmaan Pyhan hengen vallan alaisena koko mies. Tuntuu myos silta, etta muslimit on saaneet kristittyjen bileista vetta myllyynsa, koska niitten rukouskutsut (ensimmaiset aamuviidelta) tuntuu kajahtavan kovaaanisista vahan lujempaa kuin ennen. Kunnon battlet meneillaan siis.

Kukot tietty aloittaa oman sooloilunsa paljon naita saarnoja aikasemmin. Siina kolmen neljan maissa. Sita ennen kulkukoirat ulisee ja raksyttaa toisilleen kaduilla. Meidan takapihalla on myos jonkinlainen hirviosika, jonka kirkuminen kuulostaa valilla pelottavan inhimilliselta. Se on varmaan ihmissika. Pahinta noisea tuottaa kuitenkin kirkon kellot. En tieda onko ne babtistien, luterilaisten, katolisten vai kenenka (niita riittaa), mut tuntuu, et ne kolisee ihan korvan juurella. Onneksi vaan kerran paivassa. Taalla on siis helppo nukkua. Onneksi kaikkeen tottuu. Kai.

Mulla on muuten flunssa. Aikaa hauskaa. En oo koko vuoden aikana tainnu olla Suomessa kipeena, mut sitten ku tullaan jonkun tuhannen kilometrin paahan paivantasaajasta, niin vot! Taa ilmasto on petollista. Paivalla aurinko porottaa melkosen paahtavasti, mutta auringonlaskun jalkeen lampotilat suorastaan romahtaa. Onneksi kuitenkin normaali vilustuminen, eika malariaa. Sitahan me tietty heti alettiin pelokkaasti veikkailemaan. Paikallisten mukaan sitakin esiintyy taalla jonkun verran, vaikka ollaankin reilun puolentoista kilometrin korkeudella. Ross ja Juho on tarjonnu mulle laakkeitaan, ne on rukat niin huolissaan. Juho keitti mulle aamulla kahvit ja teki aamiaisleivatkin. Joku paiva ma meen viela sen kanssa naimisiin.

Sausage party!

Jiihaa! Eilen oli erityisen vaarallinen poikaporukka Iringan yossa. Ma, Juho ja Ross lahdettiin Andrewin kanssa hieman katsastamaan paikallista yoelamaa, mika tapahtui seuraavan kaavan mukaan: Ensin Shooterssiin muutamalle bisselle ja sit yokerhoon. Markulle tiedoksi, etta Ruaha Internationalia ei enaa oo, vaan se on vaihtanut mestaa ja on nyt Twisters. Paikka on ihan meidan kamppien vieressa jopa. Aika paljon valkoisia molemmissa. Arsyttaa ne kyl, ma kun oon jo niin "down with the people" ja kuitenkin viettanyt taalla jo reilun viikon, naas. Vitsi vitsi.

Oli ihan hauskaa ja nyt siis semi-kanuuna paalla. Andrew naytti meille tanssilattialla kaikki paikalliset muuvssit, eli liikkeet. Naihin kuului muun muassa perseen pompauttelu, munien kolauttelu ja monia muita. Juho heitti valiin aina valilla sen lanseeraamaa raputanssia, ”crab-dance”. Se menee niin, etta tanssahdellaan pienilla ja nopeilla pompahteluilla sivuttaissuunassa, samalla kun kasilla tehdaan saksimaisia eleita. Nauratti niin saatanasti. Muuten oli myos hauska vaan katsella paikallisia tanssipareja, joiden tanssi naytti enemmankin koyrimiselta vaatteet paalla.

Ai niin. Ostettiin Rossin kanssa pyorat ja me ollaan nyt Bike Gang. Ross on Stryker, Juho on Turbo ja ma oon Max Power. Bike gang go! Juholla ei tosin oo tsygee viela, mut Simonilla pitais kuulemma olla yksi ylimaarainen. Jos saadaan se kayttoon, niin mzuri sana! Mun ja Rossin fillarit on taysijousitettuja krossipyoria, jotka on aika loistavia kuoppaisilla hiekkateilla ja poluilla.

Pyorien hommaaminen oli pienta veivaamista, mzunguja kun ollaan. Tavattiin kadulla turistikamaa myyva Steven (tai Stephen), joka auttoi meita pari tuntia loytamaan jarkevan hintaiset second hand-tsyget. Steven muuten tuntee Markun myos. Tuntuu etta kaikki tuntee sen taalla. ”Skinny pig from Finland”, niinku Andrew sano. Steven sai kuulemma hintaa alennettua pyorista. Vastapalvelukseksi ostettiin silta turistikamaa, tottakai. Voi tietty olla kyyninen ja aatella, et silla oli joku diili kauppiaiden kanssa jne, jne, mut ei jaksa. Parempaa diilia ei ittekseen oltais saatu kuitenkaan. Oltiin kuitenkin yritetty jo sitakin. Pyorat rassattiin ajokuntoon ja ei nyt ihan taysin superkusetettu olo jaanyt. Saadaan myos myytya fillarit varmaan aika helposti kun lahdetaan kotiin.

Aateltiin nyt sit kuvata video-traileri meidan pyorajengista. Suuria suunnitelmia...

Asumismietteitä ja muitakin mietteitä

Olennaista faktaa mun ja Juhon asumisesta: Asumme Dirassa. Dira on luterilaisen seurakunnan keskus, jossa on myos majatalo. En tiedä miten asia muuten on, mutta ainakin tällä hetkellä täällä asuu vain meitä arjalaisia. Ollaan Juhon kanssa tuplahuoneessa, eli saadaan katsella toistemme naamoja enemmän ku tarpeeksi. Ei meil mitään ongelmia oo, kun ollaan niin bestiksiä, mut seuraavan kerran ku herään sen jumalattomaan kuorsaamiseen, ni kyl tukehdutan sen tyynyynsä...Kröhm! Siis ei mitään ongelmia.

Kämppä ei oo mikään luksuslukaali, eli ei lämmintä vettä, sähkövempaimia ja muuta turhaa. Ei me mitään telkkareita kaivatakaan, mut hella ja uuni ois kiva olla. Varsinkin ku kaupungin torilta sais ihan kaikkea mahdollista kokkailtavaa. Täällä on erillinen keittiö liesineen, mutta sen käytöstä veloitetaan 5 000 shillinkiä (noin. 4 euroa) per päivä. Ja me maksetaan huoneesta 10 000 yhteensä! ”Sähkö on todella kallista”. Onkohan kuitenkaan ihan näin kallista? Samaan hintaan syö ulkona. Nojaa. Ei makseta hellasta vielä, mut tulevaisuudessa kenties. Toinen mahdollisuus olis siirtyä Tumainin opettajan, Simonin kämppään. Mies asuu kämppiksensä kanssa isossa talossa, jossa olis kuulemma kaks huonetta vapaana. Kuulostais erittäin lupaavalta, sillä Simon on mitä rennoimman oloinen häiskä. Olis myös ihan kiva asua paikallisten kanssa, koska Dira on vähän tällainen valkoisten turvallinen aitaus. Miinuksena Simonin kämppä on kauempana keskustasta, mut aateltiin hommata pyörät enivei.

Olispa enemmän rahaa. Massit tuntuu kuluvan yllättävän nopeasti, kun koko ajan ajattelee asustelevansa Suomea paljon köyhemmässä maassa. Lisäksi koko ajan tekis mieli bisseä, kun ei oo mitään kiireitä ja velvoitteita. Rossin kanssa ollaankin jonkun verran otettu kuppia. Eilen juotiin viiniä ja katottiin Big Lebowski. Mitä mukavin mies, tämä Ross. Hauskat jutut, kuuntelee hyvää musaa, pätevä kitaristi ja hyvä laulamaankin. On myös opiskellut pari vuotta swahilia ja puhuu sitä paikallisten kanssa suht vaikuttavasti. And oh yeah, I wanna have sex with Ross! :)

Juho ei oo pariin päivään paljoo päässyt ulos. Sen iholla on vähän totutteluvaikeuksia Iringan aurinkoisen, mutta kuivan ilmaston kanssa. Piruparkaa käy ihan sääliksi. Lohdutukseksi sävellettiin sille Rossin kanssa laulu, ”You can't help youre white”. Juho liikuttui ihan itkuun asti. Välil saa kyl hävetä sen puolesta.

Ensimmäiset avautumiset Afrikasta.

Mambo vipit kaikille!

Jiihaa! Afrikassa ollaan. Ja heti tietenkin taistelemassa hitaahkon nettiyhteyden kanssa nettikahvilassa. Säälittävää.

Pieni ja nopea tapahtumien kertaus saapumisestamme Tansaniaan. Vietettyämme reilun vuorokauden Euroopan lentokentillä ja lentokoneissa, saavuttiin Dar Es Salaamiin, eli ihan vaan ”Dariin”. Saman tien hostelliin ja seuraavana aamuna Iringaan vievään bussiin. Me ollaan Juhon kanssa välillä vähän uunoja, mut onneksi meitä vähän lykästi: Kellot oli Zurichin ajassa ja oltais myöhästytty bussista, mut ystävällinen taksikuski, jonka kaa olin ”jubaillut” edellisiltana, varas meille siitä bussista paikat, hoiti lippujenmaksun ja kyyditti meidät tukka putkella oikealle asemalle. Näin. Totta kai maksettiin lystistä vähän ekstraa, mutta eipä paljoo haitannut kun tilanne hoitui niin sulavasti.

Bussin ikkunasta näkyi kirahveja, seeproja ja joitain gaselleja. Mentiin kait jonkun kansallispuiston läpi. Oli vähän pöllämistynyt fiilis. Näkymät oli suoraan jostain luontodokumenteista. Punertavaa hiekkaa, vaatimattomia landemökkejä, metrien paksuisia puita, hirviöitä (ne kirahvit ja seeprat) ja muuta sellaista, mitä telkkarista näkee. Olin ihan että wow, dude.

Bussi tietty levis tielle (täällä varmaan aika normaalia) ja saavuttiin pari tuntia ajateltua myöhemmin Iringaan, jossa siis nyt pyöritään nää reilut kolme kuukautta. Meitä piti olla vastassa Tumainin yliopiston opettaja Julius, mutta myös hänellä oli ollut auto-ongelmia, eikä päässyt paikalle. Kännyköillä ei saatu myöskään kiinni, kait verkko-ongelmia tai vastaavaa. Sooloiltiin ittemme majapaikkaan, jossa piti olla meille huoneet, muttei ollutkaan. Mentiin sit muualle yöpymään ja hoidettiin tärkeimmät asiat, eli mentiin bisselle. Ei viitsi hermostua pienistä, nääs. Juho tais tosin tirauttaa pienet koti-ikäväitkut, mut kyl sekin hymyili taas kun sai naamaansa vähän kanaa, ugalia ja Serengeti-olutta. Mzuri!

Seuraavana päivänä meidät löysi kuitenkin Juliuksen kollega Simon, joka vaikutti todella mukavalta hepulta. Vei meidät syömään ja olusille. Paikallinen vieraanvaraisuus tuo mieleen Palestiinan, eli maksaminen meidän puolesta ei meidän puolesta tullut kuuloonkaan. No, ens kerralla on sit meidän vuoro. Juteltiin Simonin kanssa niitä näitä, muunmuassa Tansanian mediaskenestä, piinkovia journalisteja kun ollaan kaikki. Jepjep.

Iringa vaikuttaa suht rauhalliselta ja erityisen mukavalta paikalta. Populaa suunnilleen Jyväskylän verran, Juhon mukaan. Täällä on aika paljon meitä jauhonaamoja, eli mzunguja. On vapaaehtoistyöntekijöitä, opettajia, oppilaita, jne. Iso osa asuu täällä aika pitkiä aikoja. Me ollaan täällä ”vain” reilut kolme kuukautta eli vähän niinkuin käväisemässä. Paikalliset suhtautuu meihin ulkomaalaisiin tosi lepposisasti, eli jengi ei tuijota tai koko ajan nyi hihasta, niinkun esimerkiksi Intiassa välillä tuppasi käymään. Sen sijaan hymyä ja kohteliaisuutta riittää. Huomattavan hyvää reaktiota saa aikaseksi, kun yrittää änkätä pari sanaa swahiliksi. Mambo vipi! Habari ako? Terve! Mitä uutta? Nuorille voi vastata coolisti poa (cool), tai safi (fresh) ja heti kaikkia naurattaa. Vanhempia voi tervehtiä kunnioittavasti shikamoolla. Pitänee ottaa perussanasto haltuun, ettei anna ittestään koppavaa siirtomaaisäntä-kuvaa.

Kaupunki on 1600 metrin korkeudessa, joten paikka ei ole samanlainen kostea pätsi kuin Dar. Ilmasto on sanalla sanoen täydellinen. Lämmintä ja aurinkoista päivällä, mukavan vilpoista illalla, niin ei tarvitse sängyssä pyöriä omassa voissaan. Tästä se tosin alkaa pikkuhiljaa lämmetä lisää. Hyttysiä on iltaisin ja silloinkin hyvin vähän. Malariaa odotellessa.

Meillä on myös mukavia naapureita. Saksalainen Annika ja Ross ameriikkojen Wisconsinista. Ollaan otettu bisseä, jamiteltu kitaroilla, käyty syomassa ja kateltu leffaakin. Perus länkkärimeininkiä, siis.

En jaksa kirjottaa enempää.

Ps. Markku, nähtiin vilaukselta se sun kaveri Andrew. Tosin tajuttiin vasta myohemmin, että se oli todennäkosesti just se sun kaveri. Mennään jonneen klubille bailaamaan viikonloppuna ja sanotaan sille sit terkut.